tiistai 20. joulukuuta 2011

Mietityttääkö homoseksuaali presidenttiehdokas?


Presidentinvaalit ovat ensisijaisesti henkilövaalit, ja tällöin väistämättä puheeksi nousevat ehdokkaan henkilökohtaiset ominaisuudet, riippumatta ovatko ne relevantteja tehtävän kannalta vai eivät. Ja mielestäni kaikesta pitää voida vähintään keskustella, myös henkilökohtaisista ominaisuuksista. Siinä missä esimerkiksi Väyrysen kohdalla puhutaan usein hänen itseriittoisesta luonteestaan, niin Pekka Haaviston kohdalla puheeksi on noussut hänen homoseksuaalisuutensa ja miten se vaikuttaisi presidentin työhön. Mielellään näkisin tällaisen keskustelun jääneen viime vuosisadalle, mutta elämme kuitenkin vielä syvällä 1900-luvun varjossa, joten katson aiheelliseksi vähän kirjoittaa tästäkin.

Tämä on taas pitkä teksti, koittakaa jälleen jaksaa!

Ulkopolitiikka ja kansainvälinen maine
Presidentin ollessa ulkopolitiikassa ratkaisevassa roolissa presidenttiehdokkaiden pätevyys ulkopolitiikan saralla nousee usein kysymykseksi. Monet, myös seksuaalivähemmistöihin täysin myönteisesti ja suvaitsevasti suhtautuvat ovat miettineet, miten Haaviston seksuaalisuus vaikuttaisi hänen kykyynsä edustaa Suomea maissa, joissa seksuaalivähemmistöt ovat tabu.

En epäile Haaviston kykyä hoitaa ulkopoliittisia suhteita yhtään hänen yksityiselämänsä takia. Kansainvälinen politiikka kuitenkin aina on valtioiden, ei yksilöiden välistä. Pekka Haavisto edustaisi Suomen tasavaltaa ja Suomen kansaa, ei omaa yksityiselämäänsä. Haavisto on tehnyt pitkään töitä muslimimaissa, kuten Sudanissa ja Somaliassa, eikä hänen yksityiselämänsä ole hänen työtään tai arvovaltaansa haitannut. Hän on pärjännyt aina kivittämättä takaisin kotiin.

Kansainvälisessä politiikassa on realiteetti, että valtioiden välillä on kulttuurieroja, joskus suuriakin, mutta kansainvälisen politiikan toimiakseen valtioiden on aina osattava tarkastella suhteita nimenomaan valtioiden poliittisten, ei edustajien yksityiselämän ominaisuuksien pohjalta. Vaikka konservatiivisemmat maat saavat tavoistaan meiltä toisinaan paljon lokaa, niin en kuitenkaan usko, että nämä maat pistävät Haaviston henkilökohtaisia ominaisuuksia esteeksi valtioidenvälisille suhteille.

Uskon, että kansainvälisessä politiikassa Haaviston yksityiselämä olisi vanhollisemmissa maissa lähinnä seikka, joka jätettäisiin kiusallisena kissana pöydän alle pois valtioidenvälisestä politiikasta. Maat, joissa homoseksuaalisuus on vielä tabu, eivät kuitenkaan määrittele koko ulkopoliittistan linjaansa pelkästään sen perusteella, miten ne suhtautuvat pieneen vähemmistöön, enkä usko niiden pitävän tätä seikkaa vastaisuudessakaan kynnyskysymyksenä kansainvälisessä politiikassa. Ristiriitaisetkin kulttuurierot edelleenkin ovat kansainvälisen politiikan realiteetteja, joita pitää vain hyväksyä.

Enkä ole esimerkiksi kuullut, että Islannilla, Belgialla ja Saksalla olisi ollut mitään ongelmia ulkopolitiikassaan, vaikka Islannilla ja Belgialla on avoimesti homoseksuaalit pääministerit ja Saksalla avoimesti homoseksuaalinen ulkoministeri.

Pekka Haavisto UNEPin lipun alla.
Haavisto on myös hyvin diplomaattinen ja sovitteleva luonteeltaan. Hänelle kansainvälisessä politiikassa vähemmistökysymykset eivät koskaan ole olleet keskiössä, vaan hänelle keskiössä vahvasti ovat kriisinhallinta, rauhanneuvottelut sekä konfliktien sosiaaliset ja ekologiset seuraukset. En usko, että Haavisto alkaa jokaisella valtiovierailullaan nostamaan vähemmistöasioita päälimmäiseksi ja politiikkansa keskiöön, jollei se kuulu tapaamisen agendaan. Se ei ole ollut Haavistolla keskiössä politiikassa aiemminkaan, ja Haavisto on itse sanonut, että hän haluaa vastaisuudessakin politiikassaan keskittyä rauhan ja diplomatian edistämiseen, ei homoasioihin, vaikka vähemmistöjen oikeuksia kannattaakin.

Vertaisin tätä ehkä hieman oudosti Timo Soinin aborttikantaan. Hänen kantansa on kaikille selvä, se on hänen henkilökohtainen eettinen näkemyksensä, eikä hän tietääkseni missään vaiheessa ole tehnyt siitä mitään politiikkansa keskiötä, eikä ole ollut aktiivisesti nostamassa aborttikysymystä pöydälle. Silti Soinia lyödään kerta toisensa jälkeen aborttikysymyksellä, ja hänestä leivotaan "abortinvastustajaehdokasta" vaikka hänen politiikkansa ei todellakaan pyöri hänen aborttikantansa ympärillä.

Voi myös ajatella muiden maiden kannalta. Sen sijaan, että ajattelemme jatkuvasti "mitä muut ajattelevat meistä" voimme yrittää asettautua vanhollisempien maiden asemaan ja miettiä mitenhän he ajattelevat liberaaliempien teollisuusmaiden suhtautuvan heihin, jos he nostavat vierailevan presidentin yksityiselämän kynnyskysymykseksi valtioidenvälisissä suhteissa. Yhtä lailla muut valtiot miettivät millaisen kuvan ne antavat itsestään kansainvälisissä suhteissa. Kysymyksen siitä, miten vähemmistöpresidentti vaikuttaa ulkopolitiikkaan kun voi kääntää myös niin, että miten valtion negatiivinen suhtautuminen vähemmistövaltiopäämieheen vaikuttaa valtion kansainväliseen maineeseen.

Omaa suhtautumistamme asiaan voi ajatella vielä Tarja Halosen esimerkin kautta. Naisena ja ulkoministerinä vieraillessaan Saudi-Arabiassa hän piti huivia päässä maan tapojen mukaisesti. Halonen sai monelta kritiikkiä siitä, että hän taipui ulkoministerinä muslimikulttuurin tapoihin ja että hän "hyysää" muslimikulttuuria. Miten paljon meidän siis kannattaa "hyysätä" vanhollisempia maita kun valitsemme presidenttiämme? Onko heidän mielipiteemme se, josta meidän tulisi olla huolissamme? Vai pitäisikö meidän näyttää maailmalle, että hei, lällislää, meidän maassa voidaankin tehdä näin, kun ollaan vapaa ja humaani länsimainen demokratia? 

Homoseksuaalisuuden luonne
Suomessa on varmasti vielä monia, jotka pitävät homoseksuaalisuutta sairautena tai luonnottomana. En nyt lähde tässä keskustelemaan tuosta sen tarkemmin, vaikka olenkin eri mieltä. Leikitelläänpä hetki tuolla sairausajatuksella.

Miksi sillä pitäisi olla merkitystä, jos presidentillä on jokin poikkeama, "sairaus"? Jos ominaisuus ei vaikuta presidentin päätöksentekokykyyn, kuten homoseksuaalisuus ei vaikuta, ei sillä pitäisi olla mitään merkitystä. Presidenttipelissä on mukana sen verran vanhoja herroja, etten ihmettelisi, jos joillain muilla ehdokkailla olisi verenpainetautia, eturauhasen liikakasvua, virtsankarkailua. Ei noiden asioiden pitäisi vaikuttaa äänestykseen. En minä jättäisi äänestämättä hyvää ehdokasta vain, koska hänellä on ongelmia verenpaineen kanssa tai koska hänellä on dibetes tai hän sairastuu rintasyöpään. Pätevän ehdokkaan hylkääminen hänen terveydentilansa takia on mielestäni hyvin lapsellista.

Sotaveteraanit ja tavallinen kansa
Sotaveteraanit ovat näiden keskustelujen vakiokamaa. Monesti heihin vedotaan konservatiivisissa asioissa, mutta haluan muistuttaa, että yhtä lailla homot siellä rintamalla puolustivat Suomea ja yhtä lailla sotaveteraaneissa on homoja kuin muissakin ihmisryhmissä. Luulen, että rintamalla maataan puolustanut homoseksuaali sotaveteraani voisi tirauttaa onnenkyyneleen jos toisenkin muistellessaan puolustavansa Suomen vapautta, ja katsoen kuinka 70 vuotta myöhemmin Suomi on kehittynyt maaksi, jossa hänen kaltaisensa tavallinen homoseksuaalinen mies voi avoimena itsenään edetä presidenttiehdokkaaksi asti.

Ja mitä tulee tavalliseen kansaan, niin kannattaa muistaa, että homoseksuaalit eivät ole mikään muusta kansasta irrallinen joukko, vaan osa tavallista kansaa, sikäli kun "tavallista kansaa" on olemassa. Yhtä lailla homot asuvat rivitaloissa, sauvakävelevät käyvät töissä, äänestävät ja maksavat veroja kuin heterotkin. Siten Haavisto ehdokkaana ei ole mitenkään tavaton Suomen kansalainen, vaan itse asiassa on ihan odotettavaa, että jossain vaiheessa homoja alkaa näkyä politiikassa ja presidentinvaaleissa asti. Kyse ei ole mistään trendistä, vaan siitä, että olemme onnistuneet muokkaamaan maastamme avoimemman ja tasa-arvoisemman, ja se helpottaa yhä useamman suomalaisen, kuten Haaviston elämää. 

Loppukaneetti
Loppujen lopuksi minä uskon ihmisiin, ja uskon ihmisillä olevan mahdollisuus katsoa ehdokkaiden epäolennaisten ominaisuuksien läpi ja äänestää heitä olennaisten asioiden perustella. Ennakkoluuloista eroon pääseminen voi olla vaikeaa ja se vaatii pinnistämistä ja ponnistamista, mutta kun siihen pystyy, se on hyvin palkitsevaa. Kun ennakkoluuloista onnistuu luopumaan, se on kuin itsensä ympäriltä häviäisi samea kupla, ja ympäröivän maailman näkee kirkkaammin kuin ennen, ja ihmisiä on helpompi kohdella yksilöinä.

Pekka Haaviston yksityiselämä ei ole hänen poliittinen uransa ja häntä määrittelevä tekijä. Pekka Haavisto on diplomaattinen rauhanrakentaja, joka välttää vastakkainasetteluita ja toisten tuomitsemista. Hän haluaa ymmärtää eri mieltä olevia. Hän haluaa Suomesta rauhantuojan maailmalle.

Jollei ihminen koskaan muuta mielipiteitään, ei ihminen tule oppineeksi elämässään kovin paljoa uutta. Jollei ihminen koskaan luovu ennakkoluuloistaan, hän ei koskaan tule tavanneeksi uudenlaisia ihmisiä ja oppimaan heiltä uutta.

Kirjoitin tämän paljolti vastineeksi kaikille niille, jotka netin keskusteluissa ottavat Haaviston seksuaalisuuden puheenaiheeksi dilemmana. Suosittelen linkittämään tätä niissä keskusteluissa, ja muutenkin jakamaan sosiaalisessa mediassa, kuten ennenkin. Aikaisempi tekstini Haavistosta vihreänä ehdokkaana kun on tähän mennessä onnistunut keräämään jo 1400 jakoa sosiaalisessa mediassa. Kiitos lukijoille!

maanantai 19. joulukuuta 2011

Luuletko äänestäväsi vapaasti?


Näinkö me äänestämme kansanvallassa?
Niin täällä kommenteissa kuin esimerkiksi Facebookissa ja Puheenvuorossa presidentinvaaleista keskustellessa olen törmännyt kummalliseen, mielestäni jokseenkin huolestututtavaan ilmiöön. Kun puhutaan ehdokkaista, niin melkoisen usein joku tulee sanomaan, että keskustelu on yhdentekevää, koska joka tapauksessa Niinistö voittaa, ja että sinun ehdokkaallasi X ei ole mitään merkitystä.

Onko kukaan tullut ajateleeksi mistä vaaleissa on kyse? Vaalit ovat niitä harvoja kertoja, kun kansalaiset pääsevät ilmaisemaan mitä he haluavat, mitä he tahtovat. Se, mitä gallupit sanovat tai mitä muut ihmiset ajattelevat ehdokkaani mahdollisuuksista, on täysin epäolennaista. Olennaista on mitä minä haluan. Jos miettiessäni ketä ehdokasta äänestäisin alan ajatella "mitähän muut ajattelevat ehdokasvalinnastani" olen luovuttanut omaa perustuslaillista äänivaltaani jo muille ihmisille

Otetaan tästä nyt yhtenä esimerkkinä aikaisempaa kirjoitustani nimellä Ylermi kommentoinut lukija. Hän sanoi, että vaikka Haavisto on "melko joviaali hahmo", hän ei äänestä Haavistoa, koska ei halua suoda Vihreille sitä iloa, että heidän ehdokkaansa voittaisi. Tämä on mielestäni helkutin kummallinen ajattelutapa. Käänteisesti ajatellen se on aivan sama ilmiö kuin esimerkiksi "Niinistö on itse asia aika tyhjänpäiväinen hahmo, mutta äänestän häntä koska haluan miellyttää hänen kannattajiaan". Mitä tapahtui omille mielipiteille, omille haluille, jotka ovat demokratialle elintärkeitä?

Ja jos ehdokasta miettiessäni ajattelen kriteerinä "onko hänellä edes mahdollisuuksia", olen silloin luovuttanut perustuslaillista äänivaltaani jo gallupeille. Kansanäänestyksissä ei pitäisi olla kyse siitä, että yritetään äänestämällä arvata vaalien voittajaa. Vaalit eivät ole mitään meteorologiaa, jossa äänestäjien tehtävänä on äänestyslapuissaan ennustaa tulevaisuutta. Ja äänestämisessä ei ole kyse siitä, että pyritään välttämään sitä pettymystä, että oma ehdokas ei päässytkään läpi ja äänesti "häviäjää". Kansanäänestyksessa kyse pitäisi olla siitä, mitä me itse haluamme.

Jos oma ehdokkaani ei menestykään, niin totta kai se harmittaa, mutta minä en ehdokkaitani valitessa yritä välttää pettymystä siitä, ettei ehdokkaani pääse läpi. Ei se ole ehdokasvalintani kriteeri, eikä se mielestäni saisi olla kenelläkään muullakaan. Minä vain äänestän sitä, jonka haluan nähdä edustavan minua. Jos hän ei pääse läpi, niin pettymykseni vain kertoo sen, että minä oikeasti halusin hänen menevän läpi. Minä oikeasti äänestin sen perusteella mitä minä itse halusin, en sen perusteella mitä muut ajattelivat tai mitä gallupit sanoivat. Vaikka ehdokkaani häviäisi, niin se, että äänestin oman mielipiteeni mukaan, en gallupien tai muiden mielipiteiden, on kuitenkin yksilökohtainen voitto demokratialle.

Joten mielestäni kaikenlainen "ehdokkaallasi X ei ole mahdollisuuksia" -kuittailu keskusteluissa on hölmöä ja totaalisen epäolennaista demokratian kannalta. Se, joka heittelee noita kuittauksia, on nähdäkseni hukannut demokratian olemuksen, eli sen mitä me yksilöinä haluamme.

Näin härskinä vertauksena mielestäni olisi esimerkiksi totaalisen hölmöä ja jopa vähän asiatonta Venäjällä sanoa opposition kannattajille, että "äänestäkää nyt vaan Putinia, ei niillä muilla mitään mahdollisuutta kuitenkaan ole".

(Luonnollisesti rohkaisen jakamaan kirjoituksiani sosiaalisessa mediassa, jos kirjoitukset iskevät sinuun.)

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Sarjakuva kevennykseksi


Koska tässä nyt viimeksi kirjoitellut lähinnä noita pitkiä asiatekstejä, niin ajattelinpa keventää tunnelmaa! Löysin jostain arkistoista jonkun sarjakuvan, jonka tein aikoinaan Lahden Muotoiluinstituutissa opiskellessani. Tämä on oikeastaan ensimmäisiä, ja toistaiseksi ainoita sarjakuvia mitä olen elämässäni tehnyt. Tehtävänä oli laatia kreikkalaisesta myytistä, Orfeuksesta ja Eurydikestä oma tulkinta sarjakuvana. Tein sitten vähän kieli poskessa tällaisen. Oon vaan tosi tyytyväinen tähän edelleenkin, joten pitäähän tämä jakaa :O

Tässä linkki lukukelpoiseen versioon ykkössivusta
Tässä linkki lukukelpoiseen versioon kakkossivusta.

torstai 15. joulukuuta 2011

Kirjoitus vihreän presidentin vastustajille


Joskus ihmisillä on juurtuneita näkemyksiä, joista on hyvin vaikea pinnistää eroon.

Pekka Haavisto on vihreä. Vihreiden perustajia. Miten se vaikuttaa hänen politiikkaansa?

Vihreät nyt ovat tunnetusti no, maineessa. Kannatuskin romahti viime vaaleissa. Lienee syykö vihreiden hysteerisyys ja yksisilmäisyys ties minkä asioiden suhteen. Vaikeaa kuvitella yksisilmäistä hysteerikkoa presidenttinä, eikö?

Mitenkäs nyt vaikka tämä maahanmuuttokeskustelu. Sellaista mustavalkoista ja sokeaa rajat auki -meininkiä. Itä-Helsingissähän on jo Mogadishu Avenue. Kohta koko Suomi on Suomalia. Mitähän Haavistollakaan on Somaliasta sanottavaa...?

"Somalian tilanne on täynnä haasteita. Yksi niistä on lähellä oleva Etiopia, toinen Afrikan Unionin asettaman rauhanturvaoperaation eli AMISOM-operaation heikkous. Etiopian kumppaniksi leimautuva AMISOM kontrolloi lopulta vain pientä osaa Mogadishusta, ei suinkaan koko maata. Operaatio on lisäksi vaatinut satojen rauhanturvaajien hengen. - Tässä tilanteessa tärkeintä olisi osoittaa laajapohjaista tukea AMISOM:ille, jotta Eritrea, Etiopia ja Jemenista käsin operoiva Al-Qaida eivät pystyisi dominoimaan Somalia asioita. Lisäksi rauhaa tulisi tukea siellä, missä sitä jo on eli maan pohjoisosissa."

Umm, anteeksi mitä?

Niin. Haavisto on täysin toisissa sfääreissä. Kun mamukriitikot ja mokuttajat täällä lintukodossa kilvan huutelevat toisiaan rasisteiksi ja Suomen tuhoajiksi, samanaikaisesti Haavisto sovittelee somalialaisten heimojohtajien välisiä sotkuja ja kehottaa somaleita ottamaan itsekin vastuuta rauhan luomiseksi kotimaassaan.

Kun Suomessa vedetään palkokasveja sieraimiin siitä mikä on oikea tapa menetellä tänne tulevien pakolaisten suhteen, niin Haavisto ratkoo muslimien keskellä Sudanissa niitä ongelmia, jotka pakolaisuutta aiheuttavat. Ongelma kun ei hänen mielestään ole niinkään minne pakolaiset menevät, vaan että ihmiset ylipäänsä joutuvat pakolaisiksi.

No, entäpä sitten Suomessa vellova vihapuhe ja leimaaminen? Vihreäthän ovat tunnettuja kaiken leimaamisesta vihapuheeksi, joka taas pitäisi kieltää. Ja Haavistohan on vihreä, joten...
Hetkonen... Miten tässä nyt näin diplomaattisesti kävi, Pekka? No, ainakin Vihreä Pekka esimerkiksi Norjan terroristi-iskun ja Kansallisen vastarinnan takia demonisoi Perussuomalaisia haastattelussa kysyttäessä?

"Kun norjalainen massamurhaaja sanoo, että yksi hänen innoituksensa lähde on ollut Suomen eduskunnan hallintovaliokunnan puheenjohtaja tai ... tässä samassa verkostossa toiminut, niin kyllä silloin Halla-aho joutuu siitä aika selvän pesäeron tekemään. Itse mietin vaikkapa vihreiden alkuaikoja, joissa Pentti Linkola viittasi Baader-Meinhofin tekoihin hyvinä tai oli väkivaltaisia kettutyttöiskuja. Kyllä silloin poliittinen puolue joutuu ottamaan selkeän kannan ja irtautumaan kaikesta väkivallan lietsonnasta. Tietysti ihan samaan joutuvat nyt perussuomalaiset ja Jussi Halla-aho itse."

Hmm. Eli demonisoinnin sijaan Haavisto otti esille, että Vihreillä oli samankaltaisia ongelmia puolueensa alkutaipaleella. Sen sijaan, että Perussuomalaiset olisivat olleet suuri Saatana, Haavisto sanoi, että hei, sitä sattui meillekin ja se vaan pitää handlata.

Presidentinvaalit ovat henkilövaalit. Presidentiksi valitaan henkilöä ja hänen mielipiteitään. Valittu presidentti luopuu puolueensa jäsenyydestä ja ottaa etäisyyttä puolueeseensa. Presidentti ei edistä toimikaudellaan puoleensa puolueohjelmaa.

Mainitsin tekstin alussa, että joskus ihmisillä on syvään juurtuneita kantoja. Kymysys kuuluukin, ovatko joidenkin ihmisten käsitykset Vihreistä kokonaisuudessaan niin syvästi juurtuneita, että Pekka Haaviston henkilökohtaiset näkemykset, kokemus ja luonne sivuutetaan täysin, vaikka presidentinvaaleissa kuuluisi olla juuri päin vastoin? Eikö nimenomaan pitäisi katsoa, että nyt presidentinvaaleissa ehdokas ei puhu puolueohjelmansa, vaan omien näkemystensä mukaisesti?

Kun presidenttiehdokas Pekka Haavisto puhuu, äänessä on Pekka Haavisto, ei Vihreä liitto. Kun Vihreä liitto puhuu, äänessä on Vihreä liitto, ei presidenttiehdokas Pekka Haavisto.

Kun ihmiset ajattelevat, että "Haavisto on fiksu ja hyvä muuten, paitsi ei voi äänestää vihreää", niin he voisivat yrittää pinnistää ja ponnistaa eroon siitä juurtuneesta näkemyksestään vihreistä kuin kiivetessään muurin yli. Heidän kannattaisi tarkastella ovatko he itse olleet yksisilmäisiä Vihreiden suhteen. He voisivat yrittää nähdä ennakkoluulojensa taakse millainen henkilö Pekka Haavisto itse asiassa on.

Mitenkään muita Vihreitä vähättelemättä olen muuten sitten pariin kertaan lukenut Haavistosta ihmeteltävän että "miksi Pekka Haavisto kuuluu Vihreisiin? Hän on aivan liian älykäs ollakseen Vihreä."

Ja niin, nämä tekstit on edelleen tehty luettavaksi, joten jos pidit tästä tekstistä, niin jaa toki sosiaalisessa mediassa parilla napin painalluksella! Mielipiteet lisääntyy jakamalla.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Timo Soinin kannattajille


Timo Soini on profiloitunut erityisesti EU-kriitikkona ja on tarjonnut sekä EU-kriittisille että perinteisiin puolueisiin pettyneille kansalaisille kanavan ilmaista tyytymättömyyttään Suomen ja Euroopan nykytilaan. Presidenttiehdokkaana hän tarjoaa jälleen keinon tämän tyytymättömyyden ilmaisuun.

Mutta EU-kriittisille haluisin nostaa esille sen kenties valitettavan lakimuutoksen, että ensi keväällä voimaan astuvaan uuteen perustuslakiimme on kirjattu Suomen olevan EU:n jäsen. Toisin sanoen Suomen eroaminen EU:sta olisi tulevan perustuslaimme vastaista. Täytyy sanoa, että minäkään en täysin ymmärrä miksi Suomen EU-jäsenyys piti kirjata perustuslakiimme asti. Johdonmukaisesti perussuomalaiset tätä lakimuutosta vastustivat, mutta presidenttinä ei perustuslakia voi muuttaa.

Uuden perustuslaimme mukaan EU-suhteissa myös Suomen korkeinta valtionjohtoa edustaa pääministerimme, ei presidenttimme. Tämä perustuslain muutos oli ratkaisu ns. kahden lautasen ongelmaan, joka ilmeni Tarja Halosen kaudella, eli sekä Halonen että pääminsterimme olivat menemässä EU:n huippukokouksiin Suomen ylimpänä johtona.

Uuden perustuslaimme mukaan myös EU:n sisäisissä suhteissa toimivalta on ensisijaisesti eduskunnalla ja valtioneuvostolla. Perustuslakimme mukaan presidenttimme myös johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä valtioneuvoston kanssa, ja presidentin ja valtioneuvoston välisissä erimielisyyksissä eduskuntamme äänestää noudatammeko valtioneuvoston ehdotusta vai emme. Presidentin kanta ei siis ole viime kädessä se ratkaisija.

Toisin sanoen uuden perustuslakimme mukaan vaikuttaminen EU-asioissa on paljolti presidentin valtaoikeuksien ulkopuolella, valtioneuvoston ja eduskunnan käsissä. Perinteisesti presidentti myös eroaa puolueensa jäsenyydestä ottaen etäisyyttä päivänpolitiikkaan ja luonnollisesti luopuu eduskuntatehtävästään saadessaan uuden luottamustehtävän presidenttinä. Perussuomalainen presidentti olisi tietenkin eduksi EU-kriittisyydelle, mutta huomionarvoista on kysyä, että jos se EU-kriittinen presidentti on Soini, niin mikä sen hinta on Perussuomalaisten eduskuntatyölle oppositiojohtajana?

Eduskunta on lakiemme mukaan juuri se areena, jossa Suomen EU-politiikkaa sorvataan ja muovataan, myös opposition puolelta, joten presidenttinä Soini sitoisi käsiään ja rajoittaisi vaikutusmahdollisuuksiaan Suomen EU-politiikan muovaamisessa. Vertauksena voi vaikka katsoa paljonko Tarja Halonen on ollut viimeisen 12 vuoden aikana muovaamassa Suomen EU-politiikkaa? Hyvin vähän suhteessa eduskuntaan ja valtioneuvostoon. Ja jos Soini presidenttinä on eri mieltä valtioneuvoston kanssa ulkopoliittisissa asioissa, päätyy valtioneuvoston ehdotus eduskunnan äänestettäväksi, ja eduskunnassa Perussuomalaiset ovat oppositiossa ainakin kevääseen 2015.

Timo Soinin ollessa puolueensa puheenjohtaja ja opposition terävin miekka, joka saa pääministerimmekin ohimosuonet sykkimään, hän presidenttinä joutuisi luopumaan niin puoluejohtajuudesta ja eduskuntatehtävistään opposition johtajana. Perussuomalaisten suuri ja tuore eduskuntaryhmä menettäisi Soinin karismaattisena ja suoraviivaisena puoluejohtajana, joka myös terhakkaasti puolustaa Perussuomalaisia median ristitulelta. Tämä saattaisi jokseenkin vaarantaa Perussuomalaisten yhtenäisyyttä, julkikuvaa sekä eduskuntatyön suunnittelua ja muovaamista.

Jos minä olisin Perussuomalaisten jäsen, niin olisin kenties ehdottanut Perussuomalaisten presidenttiehdokkaaksi esimerkiksi Pirkko Ruohonen-Lerneriä. Hänellä ei tosin ole samanlaista magneettista vetovoimaa kuin Soinilla, mutta toisaalta hän (ainakin minun silmissäni) on rauhallinen ja kyseenalaistaa hyvin stereotyyppista kuvaa Perussuomalaisita "vihaisten heteromiesten joukkona". Ruohonen-Lerner presidenttinä jättäisi Perussuomalaisille edelleen Soinin rukiisena vipuvartena oppositiossa sekä Perussuomalaisten johtohahmona vaikuttamassa Suomen EU-politiikkaan.

Suomen valtiovallan ja perustuslain kannalta kun presidentinvaalit eivät ole keino vaikuttaa EU- ja europolitiikkaan. Soini presidenttinä nähdäkseni vähentäisi huomattavasti Perussuomalaisten vaikutusmahdollisuuksia ja terävyyttä EU-politiikan ja eurokriisin suhteen. Siksi olen hieman ihmetellyt miksi presidenttikeskusteluissa puhutaan näin paljon EU:sta ja eurokriisistä.

No, tehty mikä tehty.

PS. Kuten aikaisemminkin olen sanonut, kannatan lämpimästi ajatustenvaihtoa asiasta, ja tämä blogi on tehty luettavaksi, joten rohkeasti vain linkittämään sosiaalisessa mediassa :)

(cross-postaus: http://topiassalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/91304-timo-soini-presidenttina)

Mukava yleisöryntäys


Huh, viime päivien kirjoittamiseni on vetänyt melko yllättävän ryntäyksen blogiini. Kahdessa vuorokaudessa yli 3000 näyttöä. Lukijakuntanikin on noussut yli 100% (hurjasta kuudesta kolmeentoista), mutta ilmeisesti pressanvaalit sitten ovat kovin kiinnostava aihe. Jotenkin nostaa hieman suorituspaineita. Lukijakunta aina on mukavaa, ja kannustan pelkän lukemisen lisäksi myös jakamaan Facebookissa, kommentoimaan ja olemaan vaikka rohkeasti eri mieltä kommenteissa. Tieto ja ymmärrys lisääntyvät keskustelemalla.

Muistutan kuitenkin politiikasta kiinnostuneille lukijoille, että täällä tulee jatkossakin olemaan lifestyle-piehtarointia ja valokuvia. Suunnitelmissani on mm. ottaa valokuvasarja paikasta jos toisista haalimistani ah-niin-trendikkäistä vintagemuoviesineistä. Juuri sellaista kevyttä höppöä, jota voi lukea aamukahvin lomassa kun aivot vasta heräävät. Olen vähän kaavaillut, että blogini ylipäänsä jaottuisi kahteen selkeästi eri tyyliin, jotka löytää tageista: asiatekstit ja lifestyle. Asiatekstit nyt olisivat juuri näitä raskaampia tekstejä, kun taas lifestyle on sitä höppöä sisustuksesta, populaarikulttuurista, elämän menoista ja muusta yhdentekevästä, mutta kivasta tekemisestä.


tiistai 13. joulukuuta 2011

Avoin kirje Paavo Arhinmäen kannattajille


Facebookissa kävin keskustelua Paavo Arhinmäestä presidenttiehdokkaana, ja keskustelu rönsyili sen verta että omistanpa aiheelle nyt blogimerkinnän. Tämä on taas pitkä teksti, kun en osaa vielä tiivistämisen hienoa taitoa, mutta koittakaapa jaksaa lukea!

Paavo Arhinmäki on mielestäni Eduskunnan valopilkkuja. Siinä missä valtaosa kansanedustajista edelleen on vanhoja setiä, on Arhinmäki aktivistihenkinen ja vahvan aatteellinen Eduskunnan raikastaja, joka tuo mielestäni Eduskuntaan tarvittavaa eloa ja radikalismihenkeä. Olenhan itsekin aktivisti, jota on kannettu ulos öljyfirman yhtiökokouksesta ja saatettu pois hiilivoimalasta ynnä muuta, joten arvostan tiettyä radikaaliutta.  Arhinmäki myös mielestäni nuorentaa mukavasti Vasemmistoa uudelle sukupolvelle. (Halusin itsekin nuorentaa Eduskuntaa ja hykertelin kun ehdokkaani Vasemmiston Silvia Modig pääsi Eduskuntaan.)

Arhinmäki on siis puolueensa puheenjohtaja, istuu hallituksessa kulttuuriministerinä ja on näitä Eduskunnan räiskyviä nuoren sukupolven valopilkkuja. Ja osaltaan siksi en aio äänestää Paavo Arhinmäkeä, vaan Pekka Haavistoa. Saattaa kuulostaa ristiriitaiselta, mutta antakaapa kun selitän.

Mielestäni Eduskunta, Vasemmisto ja päivittäinen puoluepolitiikka tarvitsevat vahvan aatteellista ja aktivistihenkistä Arhinmäkeä. Jos Arhinmäki valittaisiin presidentiksi, hän tavan mukaan luopuisi puolueensa jäsenyydestä ja jättäisi puolueensa puheenjohtajapestin. Hän ei olisi enää kansanedustaja, ministeri ja presidenttikauden kestäen vuoteen 2018 hän voisi hakea Eduskuntaan seuraavan kerran aikaisintaan keväällä 2019. Hän olisi seitsemän vuotta poissa puolueensa johdosta, Eduskunnasta ja päivänpolitiikasta.

Mielestäni tämä olisi suuri menetys vasemmistolaiselle päivänpolitiikalle, Eduskunnalle ja Vasemmistolle. Katson Arhinmäen innon ja luonteen sopivan erinomaisesti juuri Eduskunta-areenalle, en presidenttiyteen. Uuden perustuslain myötä presidentin valta on entisestään kaventunut, ja Suomen sisäpolitiikassa presidentin on tapana ottaa etäisyyttä puolueeseensa ja toimivan tarvittaessa arvovallallaan sillanrakentajana päivänpolitiikan kiistakysymyksissä. Presidenttinä Arhinmäki mielestäni sitoisi käsiään ja joutuisi luopumaan ominaisuuksistaan, jotka mielestäni ovat hänessä parasta. Eduskunta ja Vasemmisto menettäisivät kärkkään Arhinmäen ja Arhinmäen valtit vaimenisivat presidentin roolissa.

Tai jos Arhinmäki jatkaisi aatteellista intoaan ja terävyyttään presidentin roolissa, hän tulisi aivan varmasti saamaan monelta eri taholta kritiikkiä presidentin roolin väärinkäytöstä, jolloin se presidentin arvovaltainen rooli, joka siinä nimenomaan nähdäkseni on tärkeää, murenisi.

Käsitykseni mukaan Paavo Arhinmäki pitää itsekin työstään Eduskunnassa ja vastentahtoisesti taivuteltuna suostui ehdokkaaksi. Mutta miksi hän sitten presidenttiehdokkaaksi päätyi? Vasemmistolla oli ilmeisesti hankala tilanne, kun Vasemmistosta ei tahtonut löytyä sopivia presidenttiehdokkaita. Kaksissa viime vaaleissa Vasemmistolla ei ollut omaa ehdokasta, vaan he tukivat Tarja Halosta.

SDP:n ehdokas nyt kun on vanha herra Lipponen, joka on ollut ilmeisen kallellaan USA:aa kohti ja toiminut energiayritysten lobbarina, ei Lipponen ole mielekäs tuettava ehdokas. Vasemmiston eduskuntaryhmän puheenjohtaja Anneli Lapintie (joka myös kieltäytyi ehdokkuudesta) väläyttikin mahdollisuutta, ettei Vasemmisto asettaisi lainkaan omaa ehdokastaan eikä tukisi ketään muuta ehdokasta. Vasemmisto halusi kuitenkin presidentinvaaleissa profiloitua itsenäisenä puolueena, ja Eduskuntatyöstään nauttiva Arhinmäki sitten ilmoitti, että on käytettävissä ehdokkaaksi, ja kun muita ehdokkaita ei puolueelta tullut, hänet valittiin.  Asiasta voi lukea lisää täältä.

Koska olen punavihreä, ajattelin äänestää sitten Pekka Haavistoa. Moni toki voi kavahtaa, että taas näitä vanhoja harmaita setiä, mutta kannattaa muistaa ettei poliittinen aktivismi ole nuorempien sukupolvien yksinoikeuksia. Pekka Haavisto on suomalaisen aktivismin veteraaneja ollessaan mukana Koijärvi-liikkeessä ja Vihreän Liiton perustamisessa. Myös Vasemmiston yksi perustaja ja ensimmäinen presidenttiehdokas Claes Andersson on katsonut Haaviston olevan hyvä presidenttiehdokas, joten Haavisto ei näemmä muidenkaan vassarien mielestä ole mitenkään kaukaa haettu ajatus.*

Äänestyspäätökseeni toki vaikuttaa myös Pekka Haaviston kokemus ja mielipiteet. Tarkastellaanpa vaikka Paavo Arhinmäen puhetta hänen ehdokkaaksi nimittämisensä jälkeen:

"Suomi on vuosikymmenten ajan tukenut YK:n työtä muun muassa osallistumalla rauhanturvatyöhön. Suomi on ollut kokoaan suurempi rauhanturvaaja maailmalla, rauhanturvaamisen suurvalta. Tämä rooli Suomella pitäisi olla myös tulevaisuudessa. 
[...]
Vasemmiston kanta on sama kuin se oli ennen vaaleja: sotilaamme pitäisi kotiuttaa Afganistanista mahdollisimman pian. Tämä ei tarkoita sitä, että jättäisimme Afganistanin oman onnensa nojaan. Päinvastoin. Suomen pitää panostaa jatkossa siviilikriisinhallintaan, kehitysyhteistyöhön sekä yhteiskunnan ja sen instituutioiden rakentamiseen."

Haavisto on tästä kaikesta samaa mieltä ja Haavistolla on käytännön kokemusta sodasta ja rauhasta. Hän on toiminut YK:n leivissä Darfurin kriisissä asiantuntijana, kuten myös EU:n erityisedustajana Darfurissa ja Sudanissa rauhanneuvottelijana. YK:n UNEPin edustajana hän on selvittänyt sotien ympäristövaikutuksia niin Balkanin niemimaalla, Lähi-Idässä kuin Afganistanissa.

"Vasemmisto tuo presidentinvaalikamppailuun selkeästi ja johdonmukaisesti Suomen Nato-jäsenyyttä vastustavan ehdokkaan."

Myöskään Haavisto ei kannata Nato-jäsenyyttä, ja katsoo että päätökset Suomen puolustuksesta tule tehdä Suomessa, eikä ulkomailla. Haavisto on kuitenkin sitä mieltä, että asiasta on voitava keskustella esimerkiksi kansanäänestyksen yhteydessä.

"Maailman ihmisten keskinäinen solidaarisuus on ainoa keino selvitä maapallonlaajuisista ongelmista, kuten ilmaston lämpeneminen, aavikoituminen, sodat tai köyhyys. Vasemmistolaisuus on ihanne siitä, että emme erittele ihmisiä meihin ja muihin, parempiin ja huonompiin, autettaviin ja oman onnensa nojaan jätettäviin."

Kuten sanottua, Haavistolla on mairittelevaa kokemusta kriisitehtävissä. Ja Haavisto tosiaan myös oli Euroopan ensimmäinen vihreä ministeri ollessaan ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri ja hänellä on pitkä historia vihreänä tekijänä.

"Presidentin pitää puolustaa voimakkaasti tasa-arvoa. Jokaisen pitää olla tasa-arvoinen sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, uskonnosta tai etnisestä taustasta riippumatta. Vasemmiston Suomessa jokaisella on oikeus olla oma itsensä."

No niinno, lienee itsestäänselvää, että Haaviston puolisoineen kuuluessa seksuaalivähemmistöön ja hänen miehensä ollessa vielä maahanmuuttaja Haavistolla on myös omakohtaista kokemusta tasa-arvosta ja sen välttämättömyydestä.

Kyse ei siis ole siitä, että olen jotenkin Vasemmistoa ja Arhinmäkeä vastaan. Vasemmistolaisena äänestän Haavistoa presidentiksi, koska myös haluan Arhinmäen räiskyvän jatkossakin Eduskunnassa. Paavo Arhinmäki kun on vähän kuin Indiana Jones ja Pekka Haavisto on Henry Jones. Heidän toimintatapansa ja luonteensa ovat erilaisia, mutta katson molemmat hyviksi tyypeiksi. Ja katson Eduskunnan ja päivänpolitiikan olevan se taisteluareena, joka tarvitsee Arhinmäkeä ja presidenttiyden olevan se areena, joka tarvitsee Haavistoa. Minä haluan Arhinmäen Eduskuntaan ja Haaviston Mäntyniemeen.

Suosittelen siis muitakin punaista tunnustavia tsekkaamaan rohkeasti Haaviston kotisivut sekä esimerkiksi hänen pitkät vastauksensa Helsingin Sanomien vaalikoneessa. Jos sitten tykkääkin Haavistosta, niin voi tykätä hänestä myös naamakirja-sivuilla, niin kuin minä tein.

Ja tämä teksti on kirjoitettu luettavaksi, joten toivon lämpimästi tästä tekstistä pitävien jakavan tätä sosiaalisessa mediassa.  Minä kun en halua kirjoittaa vain itselleni.

(* 14.12.  satuin vielä törmäämään tällaiseen uutiseen Verkkouutisten sivuilla: "Vasemmistoa ryhmittyy vihreän Haaviston taakse")

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Ketä äänestää presidentiksi?


Presidenttiehdokkaita on onneksi vähemmän kuin eduskuntavaaliehdokkaita, mutta ehdokkaan valinta on silti julmetun mielenkiintoisen keskustelun aihe, joten keskustellaanpa presidenttiehdokkaista.

Näin alkuun tietenkin mietitään mikä presidentin rooli tarkalleen on. Presidentti johtaa Valtioneuvoston (eli hallituksen) kanssa Suomen ulkopolitiikkaa, on puolustusvoimien ylipäällikkö ja Wikipedian mukaan presidentin "odotetaan toimivan arvovaltaisena välittäjänä puolueiden välillä" ja siten eroavan puolueestaan tultuuaan valituksi Presidentiksi. Muutenkin presidentistä puhutaan paljolti arvojohtajana, joka ottaa kantaa ja antaa suuntaviivoja pikemminkin asemansa tuomalla arvovallalla kuin virallisia byrokrattisia vaikutuskanavia pitkin.

Käydäänpä läpi ehdokkaita.Voit skipata jonkun ehdokkaan, jos et hänestä ole lainkaan kiinnostunut, sillä arviot eivät kytkeydy toisiinsa. Valitettavasti kristillisdemokraattien ja RKP:n ehdokkaat minä nyt tylysti jätän välistä.

Aloitetaan Paavo Lipposesta. Minulla on tietynlainen ennakkokäsitys Lipposesta. En osaa artikuloida sitä ennakkokäsitystäni hänen luonteesta, mutta satuin törmäämään tähän videoon, joka onnistui alle puolessatoista minuutissa kiteyttämään ennakkokäsitykseni hänestä:

Lipponen on aina vaikuttanut minusta hyvin yrmeältä, enkä osaa kuvitella häntä "arvojohtajana". Minulle hän on juro suomalainen mies, joka ärsyyntyy helpolla. Hän ei vaikuta myöskään kovin diplomaattiselta, vaan puskevan veturin lailla eteenpäin. Meillä oli aikaisemmin Kekkoslovakia, enkä haluaisi Lipposlovakiaa. Ja minua epäilyttää suuresti, että Lipponen on toiminut sekä Pohjolan Voiman että Itämeren kaasuputkea rakentaneen venäläis-saksalaisen Nord Streamin lobbarina. Enkä tiedä mitä todellisuudessa tapahtui Irak-vuodon taustalla ja miten poliittisesti korrektia Lipposen oli juoruta Yhdysvalloille Halosen ja Venäjän välisiä keskusteluita, mutta kokonaisuudessaan Lipponen vaikuttaa olevan enemmän kallellaan ulkovaltoja ja rahaa kuin Suomea ja arvoja kohtaan.

Siirrytäänpä sitten Sauli Niinistöön. Sauli vaikuttaa hyvin tyyneltä ja täytyy sanoa, että kaikista ehdokkaista hän näyttää eniten presidentiltä vanhan herran kauluspaitoineen ja neuleineen, sellaiselta professorin oloiselta. Mutta tämä kaikki jotenkin hämää minua. Minulla on sellainen olo, että Niinistö vaikuttaa ihan ookoolta ehdokkaalta, vain koska hän pyrkii näyttämään presidentiltä.

Minä en halua aliarvioida ihmisten taipumusta arvioida toisia ihmisiä ulkonäön perusteella. Se on valitettava taipumus, ja minulla onkin sellainen olo, että hän on ollut hyvin hiljaa ja neutraalisti jatkuvasti, ettei kukaan Kokoomusta vieroksuva vahingossakaan muistaisi hänen olevan Kokoomuksen ehdokas. Viime vaaleissa hänen elämään jäänyt sloganinsa "vastakkainasetteluiden aika on ohi" ilmeisesti kuitenkin muistutti monille äänestäjille, että "minä olen se kokoomuslainen ja te joiden ääniä kalastan olette niitä duunareita", eli se nimenomaan ylläpiti sitä vastakkainasettelua.
 
Nyt hän yrittää päinvastaista strategiaa. Hän tuntuu laimentaneen itsensä varsin hajuttomaksi ja mauttomaksi herrasmieheksi, jota on helppo äänestää, koska hän jo valmiiksi näyttää arvovaltaiselta herrasmieheltä charmantteine neuleineen ja valtionpäämies-kampauksineen. En näe hänen CV:tään mitenkään erityisenä ajatellen presidentin tehtäviä. Onhan Niinistöllä toki huomattava ura talous- ja pankkisektorilla, minkä ajattelisi olevan olennaista eurokriisin suhteen. Mutta Suomen uuden perustuslain mukaan EU-suhteissa valtiomme johtoa edustaa pääministerimme, ei presidenttimme. Siksi en katso EU-asioiden olevan kovin keskeisissä asioissa presidenttiä valitessa, ja siten en katso eurokriisinkään olevan maailman olennaisin asia presidentin tehtävässä. Ja suoraan sanottuna minulle tuli pienoisena yllätyksenä, että Niinistö vastustaa tasa-arvoista avioliittolakia.

Nyt vuorossa Timo Soini. Hänhän on hyvin eurokriittinen, mutta kuten äsken totesin, EU-suhteissa Suomea edustaa pääministeri, ei presidentti. Soini myöskin jäisi pois Eduskunnasta. Siten euroskeptinen Soini nähdäkseni vain sitoisi käsiään ryhtyessään presidentiksi. Ja kun presidentin pitäisi olla se "arvovaltainen välittäjä puolueiden välillä", minua hieman mietityttää pystyisikö Soini presidenttinä vastustaa kiusausta heittää notkeaa verbaliikkaa omasta poterostaan.

Kun perussuomalaisten kokemattomat kansanedustajat ovat välillä puhuneet ohi suunsa tai toimineet median huomiota herättävällä tavalla, eikä Soini nähdäkseni ole saanut rakennettua siltoja puolueensa sisällä eri tavalla ajattelevien välillä eikä sovittelemaan puoluetovereidensa sutkautuksia erimielisten kanssa, niin minua mietityttää miten hän suoriutuisi presidentin roolista. Tietenkin jos hän ei halua olla siltoja rakentava ja diplomaattinen presidentti, niin onhan sekin tapa. Ilmoille voisi myös heittää kysymyksen pohdittavaksi, että jos Timo Soini valittaisiin presidentiksi, niin kuka pitäisi huolta ja johtaisi Perussuomalaisia Eduskunnassa Soinin sijaan? Kenellä olisi se karisma ja verbaliikka? Perussuomalaiset menettäisivät päivänpolitiikasta terävimmän aseensa Eduskunnasta.

Entäs Paavo Väyrynen? Minulla ei ole kovin kaunista sanottavaa. En ole varmaan ensimmäinen, enkä varmaan viimeinenkään ihminen, joka vertaa Väyrystä tahraan, joka ei vain suostu lähtemään pesussa. Suoraan sanottuna olisin toivonut Keskustalta jotain freesiä ja raikasta uudistumista kevään vaalien jälkeen, mutta kun ehdokkaaksi valitiin Väyrynen, niin näkökentässäni vilisi karvalakkeja, Pulttiboisseja ja muita menneiden vuosikymmenten ihanuuksia. Ja että Karjalaakin pitäisi pyytää Venäjältä takaisin? Huh.
Paavo Väyrysen monarkistishenkinen kampanjamuki.
Väyrynen on jo kolmatta vuosikymmentä presidenttiehdokkaana ja vaikuttaa silmissäni hieman, tai aika paljonkin poliittiselta ovistopparilta. Sen sijaan, että hän pyrkii Idolseihin, Big Brotheriin ja lähettää itsestään lööppijuttuja seiskaan, hän pyrkii jokaiseen mahdolliseen poliittiseen rooliin, koska on Paavo Väyrynen, ja hänen vain Kuuluu Olla Kaikkialla. Myönnettäköön, että tämä on melkoisen henkilöön menevää luonnehdintaa, itse asiassa kuinka aika moni näistä arvioista, mutta persoonana Väyrynen on minusta vain epäpresidentillinen. Kuka sanoisi Väyryselle, ettei presidenttiydessä ole kyse hänestä, vaan myös Suomesta? (Ja näin pikaisella selauksella Wikipediasta eivät nuo Väyrysen tohellukset tee vaikutusta).

Siirrytään viimeiseen Paavoon, eli Paavo Arhinmäkeen. (Kun kirjoitan Arhinmäestä tässä vaiheessa, niin arvata saattaa ketä minä äänestän.) Arhinmäki on ihanasti aatteellinen ja painottaa oikeudenmukaisuutta ja solidaarisuutta. Minä pidän hänen aatteellisuudestaan ja tietystä radikaaliudestaan. Hän olisi kyllä raikas tuulahdus presidentti-instituuttiin, mutta toisaalta Arhinmäen suhteen mietityttää hieman samat asiat kuin Soinin suhteen. Arhinmäki on mielestäni tuonut freesiyttä, aatteellisuutta ja kärkkäyttä Vasemmistoon, mutta pystyisikö hän presidenttinä olemaan kärkäs ja aatteellinen ja freesi tavalla, joka edesauttaisi päivänpolitiikkaa, vai kärjistäisikö hän sitä entisestään?

Suoraan sanottuna minun mielestäni Vasemmisto tarvitsee Arhinmäkeä Eduskunnassa. Arhinmäki on silmissäni ehkä presidenttiehdokkaiden Indiana Jones. Vasemmiston puheenjohtajana ja kulttuuriministerinä hän pääsee käyttämään verbaliikkaansa ja radikaaliuttaan päivänpolitiikassa keskustelua herättävällä tavalla, eikä hänen tarvitse vetäytyä Mäntyniemeen katsomaan verbaalisten ruoskiensa hapertumista.

Ja siirrytään sitten viimeiseen, eli Pekka Haavistoon. Jos Paavo Arhinmäki on politiikan Indiana Jones, niin katson Haavistoa hieman kuin Henry Jonesia, Indianan isää. He ovat samansuuntaisia, mutta erilaisia, he ovat mielestäni molemmat tärkeitä, mutta mielestäni heille kuuluvat eri areenat. Aion äänestää Haavistoa ei vain siksi, että katson hänen olevan hyvä ehdokas, vaan myös koska haluan Arhinmäen pysyvän Eduskunnassa, jonka katson olevan hänelle sopivampi areena. Tässä vaiheessa tehtäköön siis selväksi, että viime eduskuntavaaleissa tosiaan äänestin Vasemmistoa, en Vihreitä.

Pekka Haavistosta suorastaan huokuu diplomaattisuus ja ennakkoluuloton hyväntahtoisuus, joiden katson olevan presidentille tärkeitä ominaisuuksia. Hän vaikuttaa sillanrakentajalta jo nyt, ja näkisin hänet oivallisena arvojohtajana, joka näkee kansankunnan ja ihmisten edun kokonaisuutena, eikä jumitu poteroonsa, vaan haluaa tosissaan kaikkien puhaltavan yhteen hiileen ja lämmittävän toisiaan.

Ja minusta hämmästyttävintä hänessä on, että hän on oppinut kaiken käytännön kautta. Vaikka hänen yliopisto-opiskelunsa jäivät kesken, hän on ollut perustamassa uutta puoluetta, perustanut lehtiä, kiertänyt maailman sotaisia kolkkia YK:n edustajana, neuvotellut islamistisissien kanssa rauhasta Afrikan aavikoilla EU:n erityisedustajana ja luennoinut yliopistoilla kansainvälisistä konflikteista. Olen melkoisen varma, että Haavisto tietää sodasta ja rauhasta enemmän kuin valtaosa Suomen reserviläisistä.

Vaikka ikäni takia nämä ovat vasta toiset presidentinvaalit, joissa voin äänestää, niin Haavisto on ensimmäinen ehdokas, josta minulle säteilee presidentille sopiva luonne, diplomaattisuus ja kansainvälinen kokemus. Viime vaaleissa kaikki ehdokkaat olivat vain "no ihan jees, kai minä tätä äänestän", mutta Haavistosta minä ajattelen, että hitto, häntä on kyllä pakko äänestää. Minä haluan hänet tasavallan presidentiksi, koska uskon hänen kokemuksensa, luonteensa ja arvonsa olevan parhaaksi suomalaisille ja koko maailmalle.

Siksi Anssi Kelan tapaan halusin kirjoittaa tämän tekstin, että muutkin äänestäisivät Haavistoa. Se on vähintä, mitä voin tehdä!

Ja jos sinä, arvon lukija, olet kanssani samoilla linjoilla, niin toivoisinkin että jakaisit tätä tekstiä rohkeasti sosiaalisessa mediassa. Kirjoitin tämän tekstin, jotta sitä luettaisiin.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Lapsi tarvitsee äidin ja isän


Adoptio-oikeus. Kuuma peruna.

Lapsi tarvitsee isän ja äidin, miehen ja naisen mallin. Kaksi isää ei voi tarjota naisen mallia ja kaksi äitiä ei voi tarjota miehen mallia. Lasten sukupuolikäsitykset  miehistä ja naisista hämärtyvät ja he menettävät otteensa siihen, mikä perhe varsinaisesti on.

Ajatellaanpa vaikka skenaariota, jossa kaksi miestä kasvattaa tytön. Koska tytöllä ei ole perheessä naisen roolimallia, voi tyttö pahimmassa tapauksessa alkaa pitää löysiä flanellipaitoja ja siilitukkaa. Oikeilla naisilla kun on aina pitkä tukka ja tissit näyteikkunalla.

Tai jos kaksi naista kasvattaa pojan. Mistä tämä poika oppii mieheksi? Kun muuttaessaan omaan kotiin poika ei osaakkaan asentaa sokeripalaa kattolamppua varten tai vaihtaa auton renkaita, hänen sukupuoli-identiteettinsä hajoaa palasiksi.

Toki tämä isän ja äidin hahmo pitää ottaa huomioon myös yksittäisten heteroparien adoptiomahdollisuuksia arvioitaessa. Ajatellaanpa vaikka heteroparia, jossa isäkandinaatti harrastaa balettia. Tämä on ehkä juuri ja juuri hyväksyttävää heteromieheltä, mutta jos tämä isäkandinaatti on ammatiltaan stuertti, ei adoptiota tulisi myöntää. Stuerttina työskenteleminen on homojen hommaa, ja jos heteroisä työskentelee stuerttina, voisi hänen lapsensa vahingossa saada käsityksen, että aikuisena heteromies voi pyrkiä ennakkoluuloista huolimatta alalle, joka kiinnostaa.

Koska yhteiskunnassa pitää suosia miehen ja naisen malleja tukevia perheitä, pitää tämä käsitys kultivoida tuleviin sukupolviin. Siksi olisi tarkoituksenmukaista, että esimerkiksi opinto-ohjaajat opastaisivat tekniikan alasta kiinnostuneet tytöt pois miehisistä ammattivalinnoista takaisin hoiva-alalle ja keittiötöihin.

Ja koska armeija tekee pojista miehiä, tulisi siviilipalvelusmahdollisuus kokonaan poistaa, ja armeijan käynnin tulisi olla jokaisella miehellä edellytys adoptiomahdollisuuteen. Eihän sellaisista pitkätukkaisista sivarihomoista ole isäksi.

Ihan siis päiväkodista pitäen lapsiin pitäisi iskostaa, että koska heillä on pimppi tai pippeli, kuuluu heille vaaleanpunainen tai vaaleansininen, keittiöleikit tai pyssyleikit. Muuten emme koskaan saa kasvatettua aikuisia miehiä ja naisia, jotka osaavat arvostaa lapsen edun mukaisia miehen ja naisen malleja.

Tai ehkä ei. Ehkä ihmisiä tuleekin kohdella yksilöinä, niin lapsia kuin aikuisia, ja antaa heidän itse päättää haluavatko he ahtautua sukupuoliroolimuotteihin. Jos joku on koskaan pelannut palapeliä, niin tietää, että satunnaisen palan tunkeminen väkisin ahtaaseen kohtaan rikkoo palasen.

Harmi, ettei homojen adoptio-oikeuden vastustajille ei ole vielä valjennut, että lapsia ei kasvateta sukupuolielimillä, vaan sydämellä. Mutta kuka saisi heidät tajuamaan? Saisiko hän:


torstai 1. joulukuuta 2011

Sisustussuunnittelua

Aikaisemmasta merkinnästäni tulikin selväksi, että haikailen jo uutta, keltaista. Olenkin muuttamassa Kallioon Torkkelimäelle ja nyt tulee siis jälleen mahdollisuuksia sisustaa! En tarkalleen osaa sanoa missä vaiheessa aloin viehtymään tummansinisestä vaaleisiin keltaisiin ja vihreisiin väreihin, mutta muistan kuitenkin tämän kuvan joskus tehneen minuun vaikutuksen:


Ylläoleva on sisustusarkkitehti Katriina Lankisen suunnittelema konttorin aulatila. Näin tämän joskus jossain lehdessä, taisi olla sisustuslehti jossain sairaalan vastaanotolla ja repäisen sen lehtileikkeen irti talteen. Tuo värimaailma ehkä näkyykin jo nykysessä kämpässäni. Uudessa kämpässäni haluaisin kuitenkin vielä entistä pirtsakampaa, ja kaavailin nykyisen vihreän sijaan banaaninkeltaista seinää, jota sitten täydentäisin näillä nykyisillä huonekaluillani. En ole mikään photoshop-velho, piirtämällä käsin saisin paljon parempaa jälkeä aikaan, mutta skanneri ei toimi, niin tein sitten photarilla tällaisen suunnitelman karkeasti:


Aion hankkia valoverhot, koska ikkuna (ja parveke) ovat kämpässä suoraan Hämeentielle ja muiden ihmisten pällisteltävänä, joten valon tarttee päästä sisälle ilman että kämpästä näkyy ulos. Ja toisaalta valoverhoista tulee ehkä hieman sellaista ylellistä hotellitunnelmaa :D

torstai 24. marraskuuta 2011

Kodin evoluutio!


Viimeisin kirjoitukseni oli sitä asiatekstipuolta. Nyt vuorossa tällainen ihana lifestyle-blogitus kämppäni evoluutiosta. Juuri sellainen, mikä saa virpisalmien tiskialtaat tulvimaan yli.

Tähän aikaan tykkäsin sinisestä ja tummista sävyistä. Ikea on aika hyvin edustettuna, anteeksi siitä, mutta yksinkertaiset muodot iskevät minuun. Ja huomatkaa visuaalisesti intuiivinen tapa järjestää kirjat! Seinällä taulu, jonka ostin 160 eurolla suoraan artistilta, ja sain luvan pistää sen väärin päin seinälle. Oikeasti sen pitäisi olla tuosta 90 astetta vastapäivään käännetty :O
Hyvässä sisustuksessa on se ilo, että se näyttää sekaisenakin jokseenkin siedettävältä. Ja laavalamput, ne on kivoja. Seinällä itse styroksista ja asetonista tekemäni tekele.
Värejä on muitakin kuin valkoista, myös valoissa. Iltasella värikäs tunnelmavalaistus on, noh, tunnelmallista. Haters gonna hate.
Jossain vaiheessa preussinsininen seinä alkoi tympiä. Se oli yksinkertaisesti liian synkkä. Halusin jotain pirtsakkaa ja selailin paljon 60- ja 70-luvun sisustusta netistä ideoiksi. Inspiraatiota tuli myös japanilaisten seinäpaneeleiden sommittelusta "suuria isoja juttuja seinällä epäsymmetrisesti". Tuo vaaleanvihreä sävy on itse asiassa otettu suoraan Greenpeacen raportin takasivusta :O

Ostin pinkin riisipaperivarjostimen, UFFilta vuosikymmenet vanhat verhot ja löysin roskiksesta ruskean vakosamettisen nojatuolin. Mikäs sen mukavampaa! Tässä vaiheessa kämppäni on jo ihan erityyppinen kuin alussa.
UFFilta löytyi vielä toisetkin hienot verhot. Oli pakko ostaa. Tämä on kämppäni nykyinen kuosi, joskin sänky on nykyään tuossa takanurkassa. Taulun sijainti on kaikissa kuvissa sama, joten voi vähän päätellä mistä suunnasta mikäkin kuva on. Ja ai niin, tämän kuvan alkuperäinen tarkoitus oli ottaa lähikuva naamastani, mutta vahingossa kämppäni tuli myös hyvin edustetuksi tähän.

Mutta taas on muutoksen tuulet edessä. Kämpässäni on liikaa vihreää! Ja ei ole tarpeeksi pirteää! Seuraavaksi haluan keltaisen seinän. Jotain tämän sävyistä:


torstai 17. marraskuuta 2011

Mukasuomalaiset Suomessa


Suomessa pesii joukko ihmisiä, jotka näennäisesti vaikuttavat suomalaisilta, mutta eivät oikeasti ole!

Sotaveteraanit ovat oikeita suomalaisia. Heitä pitää kutsua enemmän Linnan juhliin, koska he puolustivat vapautta ja demokratiaa, mahdollisuutta kehittää suomalaista yhteiskuntaa vapaana maana eteenpäin. Tosin jos sotaveteraani sattuu olemaan homo, ei häntä saa kutsua. Demokratia ja vapaus kun eivät kuulu homoille, eivätkä homot saa sitä puolustaa, käyttää tai juhlia.

Linnan juhliin pitää kutsua myös enemmän tavallisia suomalaisia. Paitsi jos ne on homoja ja lesboja. Ne kun ei ole tavallisia suomalaisia, vaan ne on homoja ja lesboja.

Itsenäisyyspäivän aikana pitäisi juhlia suomalaisten saavutuksia ja identiteettiä! Pitäisi esimerkiks juhlia ja muistaa kultakauden suomalaista taidetta, joka vahvistaa suomalaista identiteettiä! Pitäisi järjestää hienoja näyttelyitä ja lahjoittaa kultaukauden taidetta suomalaisten koteihin. Tosin kultakauden Magnus Enckellin taidetta ei saa tukea, sillä hän oli homo, ja maalasi alastomien naisten sijaan alastomia miehiä. Rappiotaidetta ja haitallista. Saattaisi vahvistaa suomalaisten homojen ja lesbojen identiteettiä, mutta kun ne ei ole suomalaisia, pitää Enckellistä vaieta.

Ja vaikka Tove Janssonin ja Touko Laaksosen teokset ovat maailmalla tunnetuinta suomalaista kulttuuria, ei näitäkään pidä muistaa, sillä ne on rappiollista homo- ja lesbotaidetta.

Jos Tove ja Touko ja Magnus eläisivät vielä, ei heitä saisi kutsua Linnan juhliin, kun ne ei ole oikeita suomalaisia. Tovekin puhui ruotsia.

Kun kaveeraat homoseksuaalin kanssa, kaveeraat Stalinin kanssa!


Mukasuomalaista rappiotaidetta

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Uusi blogi, uudet tuulet

Olen pitänyt aikaisemmin blogia Livejournalissa vajaa kymmenen vuotta sitten, ja vajaa parisen vuotta Puheenvuorossa. Nyt taas vaihteeksi uusi blogi, jota varmaan kirjoitan jonkin verran ristiin Puheenvuoron blogini kanssa.

Mistä aloittaa? No, ajattelin kirjoittaa hienon etiikkaa käsittelevän kirjoituksen. Mikä on moraalikäsitykseni, mistä moraali tulee ynnä muuta vastaavaa pohdintaa. Aihe oli kuitenkin niin valtava, että se alkoi rönsyillä heti alkumetreillä. Luulin, että voisin kirjoittaa pähkinänkuoressa jonkin maailmaamullistavan Hienon kirjoituksen, joka saisi muut haukkomaan henkeään. Mutta sitten se vähän karkasi käsistä. Tässä ote luonnoksesta mitä olin kirjoittanut:

"...moraali on ihmisen käsitys siitä, mitkä ovat yleispätevät tavat käyttäytyä. Moraali on ihmisten käsitys siitä, millainen toiminta on yleisesti hyväksyttävää ja millainen toiminta on yleisesti paheksuttavaa. Toisin sanoen koska moraali on olemassa vain suhtautumisena yleiseen hyväksyttävyyteen ja paheksuttavuuteen, moraalin olemassaolo edellyttää useampaa kuin yhtä henkilöä. Jos maailmassa olisi vain yksi henkilö..."

Ja niin edelleen. Blaah, ihan saatanan kuivaa tekstiä. Haukotus.

Loppujen lopuksi takerruin sitten itsekin ajatuksiini ja tajusin etten itsekään ole ihan varma mitä ajattelen. Se niistä hienoista ylväistä suunnitelmista! Mutta pitäkää varanne, aion kyllä vielä jalostaa ajatuksiani ja kirjoittaa oikein hienon kirjoituksen moraalista. Alkuperäinen ajatukseni vaan pitää jaotella useammaksi tekstiksi. Huomasin nääs, että hieno pohdintani meni sitten siihen, että aloin määrittelemään sanoja kuin sanakirjat. "X tarkoittaa Y, ja Y taas on F, joka taas on Z".

No, sillä aikaa kun haudutan hienoja moraalikäsityksiäni, niin kysyn lukijoilta (jotka tällä hetkellä lienevät lähinnä sosiaalisesta mediasta tänne linkkejäni seuranneet tutut ja stalkkerit), että mikäpä mahtaisi olla mielenkiintoinen blogittamisen aihe? Mikä teitä kiinnostaa?

Koska en kuitenkaan aivan kaikesta kirjoita, niin annanpa vähän avainsanoja, joista aion kirjoittaa:

Ympäristönsuojelu, etiikka, seksuualisuus, sukupuolisuus, luonto, yhteiskunta, (ala)kulttuurit, elokuvat, psykologia, psykiatria, ihmismieli.